Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Piia Viitasen lyriikat ovat nyt jopa pelottavan ajankohtaisia: "Punaisena lankana musiikissani on aina myös lohdun ja toivon ulottuvuus"

Keravalla asuvan Piia Viitasen tummanpuhuva indie folk on kerännyt kehuja kriitikoilta. Neljän albumin jälkeen rauhallinen musiikki on löytänyt tiensä myös suuremman yleisön sydämiin.

Ei Piia Viitanen vaan Viitasen Piia. Tässä järjestyksessä laulaja ja lauluntekijä on tottunut itsensä esittelemään jo ennen kuin hänestä tuli suomalaisen folkyhtyeen, Viitasen Piian, keulahahmo.

– Viimeisten levyjen tiimoilta musiikkiani on kuvailtu tummanpuhuvaksi indie folkiksi, ja sen allekirjoitan. Musiikkini leimallisin piirre ei kieltämättä ole kepeys, hän sanoo.

– Tajusin jossakin vaiheessa, ettei minulla ole esimerkiksi yhtään perinteistä rakkauslaulua. Uskon, että aiemmasta työstäni ja elämästäni johtuen laulujeni teemat eivät ole tyypillisimpiä poplaulujen teemoja. Ydin on laulaja-lauluntekijä-perinteestä ammentavassa tarinankerronnassa, ja sen pohtimisessa, millaista on olla ihminen.

Suomenkielisellä lyriikalla on vahva sijansa Viitasen musiikissa. Yksi sanoituksista tuntuu juuri nyt pelottavan ajankohtaiselta. Vuonna 2019 julkaistun Meidän jälkeemme hiljaisuus -kappaleen taustalla on lehtiartikkeli, jossa ruodittiin ydinasehistoriaa. Viitasen mukaan artikkelissa kerrottiin ydinasejoukkojen iskulauseista: Yhdysvalloissa se on ”rauha on työmme” ja Venäjällä ”meidän jälkeemme hiljaisuus”.

– Tuntuu pahalta, että kappale on niin ajankohtainen. En olisi pienessä mielessänikään voinut ajatella sitä muutosta, mikä on tapahtunut muutamassa vuodessa. Lauluni oli kannanotto jo aiemmin. On surullista, että todistamme Euroopassa tällaista tilannetta, ihan lähellä. Vapaa, demokraattinen elämä ei ole itsestäänselvyys missään.

Sodan ja rauhan teemat ovat kiinnostaneet Viitasta läpi levyjen.

– Rauha ei ole stabiili tila, joka saavutetaan kerran ja joka pysyy sitten ikuisesti. Rauhan puolesta täytyy toimia aktiivisesti koko ajan.

Lyriikoissa näkyy myös Viitasen oma elämä. Hän on koulutukseltaan sosionomi ja ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti. Radiosoitossakin ollut Viimeinen valo jota puhutaan -kappale sai alkusysäyksensä jo useampi vuosi sitten Viitasen työskennellessä ikäihmisten parissa.

– Mietin työskennellessäni muistisairaiden osastolla, että mikä on se kieli mitä puhumme ja ymmärrämme vielä silloinkin, kun meillä ei ole kieltä, yhteisesti sovittuja sanoja ja merkityksiä? Huomasin, että ihminen johon ei muuten saanut yhteyttä, saattoikin herätä eloon hetkeksi esimerkiksi vanhan virren tai iskelmän kuullessaan. En osannut lähestyä aihetta ennen kuin törmäsin Dylan Thomasin Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan -nimiseen runokirjaan. Siitä laulu lähti etenemään.

Palaute on artistille tärkeää. Se motivoi jatkamaan.

Marginaalimusiikin tekeminen Suomessa perustuu siihen, että pystyy keikkailemaan paljon.

– Vaikka musiikin tekemiseni syvin motiivi on ollut pitkään puhtaasti tekemisen ilossa, kaipaan myös merkityksellisyyden tunnetta, joka syntyy siitä, että tehdyllä työllä on merkitystä myös muille. Ihmisten palaute on todella tärkeää. Jos palautetta ei tule, herää kysymys, kannattaako tätä tehdä.

Sosiaalialalla työn merkittävyys oli läsnä koko ajan. Viitanen koki tekevänsä asioita, joista on hyötyä.

– Aluksi kipuilin musiikin kohdalla siitä, onko työni yhtä merkityksellistä kuin aiempi työni.

– Tein pitkään harrastuksena lauluja vain itselleni – oli häkellyttävä hetki saada palautetta, että muutkin saivat niistä jotain. Miten samankaltaisia olemme: Jos minä olen pohtinut ja kipuillut jonkun asian kanssa, on satavarmaa, että joku muukin tällä planeetalla on tehnyt niin. Musiikissa on vertaistuellinen ulottuvuus.

Musiikki voi olla jopa parantavaa.

– Esimerkiksi surullinen musiikki voi toimia hoitavana kokemuksena ihmiselle, joka on surullinen. Se lievittää surua, kun joku toinen sanoittaa sen. Punaisena lankana musiikissani on aina myös lohdun ja toivon ulottuvuus, hän jatkaa.

35-vuotias muusikko asuu tällä hetkellä perheensä kanssa Keravalla, mutta Viitasen juuret ovat tiukasti Keski-Suomessa. Hän syntyi Jyväskylässä, vietti varhaisimmat vuotensa Tikkakoskella ja varttui lapsesta nuoreksi aikuiseksi Vehniän kylällä Laukaassa.

Viitasen lapsuudenkodissa musiikki oli läsnä etenkin hänen isänsä kautta. Hän oli sotilassoittaja Ilmavoimien soittokunnassa. Isänsä innostamana Viitanen päätyi soittotunneille jo lapsena. Myös Viitasen äiti oli intohimoinen musiikin harrastaja.

– Isäni sanoi minulle pilke silmäkulmassaan, että ”musiikki on hyvä harrastus, mutta huono työ”. Tiedän mitä hän tarkoitti, mutta en selvästikään uskonut häntä. Se mitä teen on kuitenkin erilaista kuin se, mitä isäni on ammattimuusikkona tehnyt. Orkesterimuusikot ovat musiikin huippu-urheilijoita.

Viitanen osti itselleen kitaran vuonna 2008, kun hän oli sosiaalialaan liittyvässä työharjoittelussa katulapsikeskuksessa Nepalin Kathmandussa. Siellä säännösteltiin iltaisin sähköä, joten Viitanen päätti opetella soittamaan kitaraa omaksi ja muiden iloksi. Kulttuurishokki ja ikävä kotiin piti saada purettua.

– Aloin tapailla kitaralla juttuja ja loin oman näppäilytyylin. Ymmärsin, että loppujen lopuksi ne on aika pieniä juttuja, millä voi tehdä lauluja. Se innosti, kun löysin kanavan, jonka kautta pystyin ilmaisemaan tunteitani.

Äitiys on myös kiinnostava aihe, koska sitä on tarkasteltu kotimaisessa laululyriikassa hyvin vähän.

Viitanen työskenteli aiemmin lastensuojelussa ja sosiaaliohjaajana ikäihmisten parissa. Kun töitä alkoi kasaantua myös musiikin saralle, Viitanen hyppäsi täyspäiväiseksi muusikoksi.

– Olihan se jälkeenpäin ajateltuna rohkea hyppäys, koska teen selkeästi marginaalimusiikkia. Se on sisältönsä ja muotonsa puolesta sellaista, jota ei ole tehty radioiden soittolistat mielessä. Se asettaa taloudellisia lainalaisuuksia, joiden kanssa on pakko elää – marginaalimusiikin tekeminen Suomessa perustuu siihen, että pystyy keikkailemaan paljon. Se ei ole helppo pesti.

Viitasen Piia -kokoonpano on julkaissut neljä albumia, jotka ovat keränneet ylistystä niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin. Julkaisuja on rankattu vuoden parhaimpien kotimaisten levyjen kärkisijoille ja Emma-ehdokkuuksiakin on tullut. Ensimmäisestä albumista tulee kuluneeksi syksyllä 10 vuotta.

– Kymmenen vuotta tuntuu tavallaan todella lyhyeltä ajalta. Minulla on vahva fiilis, että alan vasta päästä vauhtiin. Musiikin tekeminen on minulle edelleen todella kiinnostavaa ja inspiroivaa. Siinä ei tule koskaan valmiiksi, eikä laulettava lopu koskaan.

Tällä hetkellä teossa on viides albumi. Uutta musiikkia on siis tulossa, mutta ei aivan lähitulevaisuudessa. Äidiksi tuleminen on tuonut omat haasteensa arkeen ja työhön.

– On täytynyt hyväksyä se, etteivät asiat etene aivan samaan tapaan kuin ennen, kun minulla on vauva mukana studiossa. Toisaalta; aina minulla on ollut verkkainen tahti ja jokainen levy on vaatinut pari vuotta aikaa. On tuntunut hyvältä tekemisen tavalta, ettei ole hötkyilty.

– Ajatuksena on, että uutta musiikkia saadaan julki ensi vuoden loppuun mennessä.

Perheenlisäys näkyy myös musiikissa, vaikka Viitasen mukaan teossa ei kuitenkaan ole varsinainen äiti-levy.

– Minulla on ollut alusta asti tapa kirjoittaa jossain määrin omakohtaisesti. Lapsi on niin iso asia, koko elämän hetkellisesti mullistava, että olisi jännä jos se ei kuuluisi musiikissani. Äitiys on myös kiinnostava aihe, koska sitä on tarkasteltu kotimaisessa laululyriikassa hyvin vähän. Vähissä ovat ne laulut, jotka äitiydestä ja äidiksi tulemisesta on kirjoitettu, hän päättää.

10

vuotta siitä, kun Viitasen Piian ensimmäinen albumi ilmestyi.