Henkilö | Sarajevon olympialaisissa palkintojenjaon toimitsija alkoi vitsailla Marja-Liisa Kirvesniemelle, että taasko tulit tänne – Nyt elämää täyttävät tyttären kaksoset ja hiihtäminen on jäänyt melkein kokonaan

Kun rautjärveläinen hiihtäjälegenda Marja-Liisa Kirvesniemi katsoo olympiahiihtoja televisiosta, hän palaa muistoissaan vuosikymmenten taakse.

– Mielessä käy, että millaista oli itsellä silloin siellä.

Hän ei unohda koskaan, miltä tuntui seisoa ylimmällä korokkeella Maamme-laulun soidessa.

– On aika vaikea selittää, miltä se tuntuu.

Ensimmäisellä kerralla olympialaisten palkintojenjako jännitti paljon.

– Jos se olisi ollut sisätiloissa, olisin varmaan pyörtynyt. Ajattelin, kestä, kestä tämä.

Kun hän oli odottamassa Sarajevon kisoissa neljännen mitalinsa vastaanottamista, toimitsija oli velmuillut, että taasko tulit tänne.

– Vastasin hänelle, että en tulee enää. Sellaisia kivoja muistoja.

Häntä sykähdyttää suunnattomasti joka kerta, kun Porilaisten marssi soitetaan kenen hyvänsä olympiavoittajan kunniaksi.

– Siinä on sellaista arvokkuutta ja juhlavuutta.

Kuudet olympiakilpailut käynyt Kirvesniemi eläytyy nykypäivän urheilijoiden suorituksiin.

– Sitä katsoo niin eri silmällä, kun on samassa ruletissa ollut. Sen huomaa hiihtäjästä, jos hän on tiukoilla. Kiinnitän myös paljon huomiota siihen, miten huolto toimii.

Kun kuvaajat ja toimittajat piirittävät vasta maaliin tulleita urheilijoita, Kirvesniemi haluaisi toppuutella.

– Jos pääkin on maitohapoilla, ei pitäisi työntää mikkiä eteen. Sitä voi sanoa ihan mitä tahansa. Hetken aikaa urheilija haluaisi olla rauhassa ja kelata omia ajatuksia.

Nopea tiedonvälitys ja sosiaalinen media heittävät tämän päivän urheilijoiden niskaan uudenlaisia paineita.

– Itse en halunnut lukea lehtiä kisojen aikaan. Ajattelin, että kerkiän lukea onnistumisista ja epäonnistumisista kisojen jälkeen.

Kirvesniemen mitalihiihtojen jälkeen Suomen joukkue luki yhdessä onnitteluviestejä, joita tuli sähkeinä.

– Ne toivat kaikille hyvää mieltä ja itsetunnon kohotusta. Ihmiset ovat loppujen lopuksi erittäin myötämielisiä kilpaurheilijoita kohtaan.

Kirvesniemi on pahoillaan Pekingissä kilpailevian urheilijoiden puolesta, koska he joutuvat keskittymään yhteen uran tärkeimmistä kilpailuista koronan varjossa ja karanteenitunnelmissa. Tosin jo 1970–80-luvuilla vetäydyttiin omaan kuplaan ennen arvokisoja.

– Se on ylivoimaisesti tärkeintä, että kilpailijat pysyvät terveinä. Huippukisoissa kaiken pitää onnistua. Se ei ole vain urheilijoista kiinni, vaan huoltojoukkojen on myös oltava terveenä ja iskussa.

Hän tietää, millaiset paineet ovat maailmancupissa tällä kaudella pärjänneiden Iivo Niskasen, Kerttu Niskasen ja Krista Pärmäkosken niskassa. Samaan tapaan häneltä odotettiin paljon aiempien näyttöjen vuoksi.

– Kun urheilija on pärjännyt edellisissä arvokisoissa ja alkukaudesta, niin häneltä odotetaan menestystä ja urheilija odottaa itsekin. Menestys tuo paineita ilman muuta.

Sarajevon olympialaiset vuonna 1984 ovat Kirvesniemen muistoissa ylitse muiden. Noissa kisoissa hän voitti kultaa kaikissa kolmessa henkilökohtaisessa lajissaan ja sai lisäksi viestissä pronssia.

– Se oli täyspotti.

Kirvesniemi voi kertoa yhä yksityiskohtaisesti ensimmäisestä startistaan Sarajevossa. Se oli 10 kilometrin matka, jolla hän kukisti ennakkosuosikin, Venäjän Raisa Smetaninan, ja voitti ensimmäisen olympiakultansa.

– Ratkaisu tuli lopun tosi kovassa laskussa, jota ennen oli puolentoista kilometrin nousu. Lähtiessä laskuun tiesin väliajat ja sen, että nyt on hyvät mitalisaumat.

Kirvesniemi oli harjoitellut laskun etukäteen hyvin. Mäen vieressä seisonut valmentaja Sulo Repo käänsi selkänsä ladulle, kun Kirvesniemi taiteili pahassa mutkassa yhdellä suksella.

– Repo oli kuulostellut, että kuuluuko ääntä ja rytinää.

Repo sai huokaista helpotuksesta. Kirvesniemi pysyi pystyssä ja ylitti maaliviivan olympiavoittajana.

– Jos olisi ollut 10 metriä enemmän matkaa, ehkä en olisi jaksanut. Annoin kaikkeni, kun tiesin, että jokainen sekunnin kymmenys on tärkeä.

Seuraavana vuorossa oli viisi kilometriä, Kirvesniemen mielimatka. Hänen oli hiukan vaikea keskittyä siihen kaiken sen hässäkän keskellä, jota kympin kultamitalista oli syntynyt.

Kisapäivän aamuna tuiskutti lunta. Hän ei antanut kehnon kelin hirvitellä itseään, vaan päätti luottaa suksihuoltoon.

– Vitosen kilpailu meni samassa huumassa.

Viimeisenä hiihdetyn 20 kilometrin kisan jälkeen hänen ylitseen hulvahti suuri hyvänolon tunne ja valtava väsymys.

– Jos olisi ollut vielä joku matka, en olisi enää jaksanut.

Ennen Sarajevoa Kirvesniemi oli ehtinyt voittaa edellisvuonna maailmancupin, mutta suuri arvokisamenestys oli antanut odottaa itseään.

– Aiemminkin olin fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta henkinen kantti ei kestänyt. Yksi ratkaiseva tekijä oli se, kun kuvioihin tuli henkinen valmentaja.

Sarajevon laduilla 27-vuotias hiihtäjä kilpaili jo kolmansissa olympialaisissaan.

– Siihen aikaan ajateltiin, että olin aika iäkäs kestävyysurheilijaksi.

Hän kävi Sarajevon jälkeen vielä kahdet olympialaiset. Uransa hän päätti Lillehammerin vuoden 1994 olympialaisiin.

– Kahdella pronssilla sain uran lopettaa.

Kirvesniemen hiihtouran voi laskea alkaneeksi vuoden 1964 Innsbruckin olympialaisista. Niitä kisoja ja suomalaisten huippumenestystä katsoessaan pieni simpeleläistyttö innostui hiihdosta niin, että halusi alkaa itse kilpailla.

Urheilu-uran jälkeen Kirvesniemi tunsi alkuun helpotusta. Mutta sitten iski tyhjyyden tunne.

– On mikä ura tahansa, kun se loppuu, tulee elämässä iso aukko täytettäväksi. Tilalle pitäisi olla sopivasti mielekästä muuta tekemistä. Hyvä, että minulla oli lapset.

Kirvesniemi sanoo ymmärtävänsä hyvin huippu-urheilijoita, jotka kipuilevat lopettamisen jälkeen.

– Täytyisi aina muistaa, että huippu-urheilu on vain osa elämää.

Itse Kirvesniemi alkoi rakentaa elämää perheen ja ammattinsa ympärille. Kirvesniemi oli kouluttautunut urheilun ohessa kuntohoitajaksi, ja hän perusti oman yrityksen.

Nyt Simpeleellä oleva yritys on myynnissä ja 66-vuotias Kirvesniemi viettää paljon aikaansa Jyväskylässä, missä asuu hänen esikoisensa Elisa Kirvesniemi. Tyttärellä on puolisonsa kanssa reilun vuoden ikäiset kaksoset, ja isoäidin apu on kysyttyä.

– Jos joku sanoo vauvoista, että siinä yksi menee kuin kaksi, niin ei pidä paikkansa, sanoo isoäiti Kirvesniemi.

Kirvesniemi on saanut viettää viime aikoina paljon aikaa molempien tyttäriensä kanssa. Helsingissä asuva Anita Kirvesniemi toipuu jalkaleikkauksesta, ja hänkin on ollut usein sisarensa luona Jyväskylässä.

Rautjärvelle puuhattiin pari vuotta sitten Marja-Liisa -museota, joka ei koskaan toteutunut.

– Vähän toisaalta harmittaa. Minulla olisi ollut monelta vuosikymmeneltä erilaista materiaalia. On suksia ja varusteita ihan uran alusta, on palkintoja ja esimerkiksi Sarajevossa saatu parhaan naisurheilijan erikoispalkinto.

Ladulle Kirvesniemellä ei ole enää hinkua.

– Hiihdettyä on tullut ihan tarpeeksi. Ulkoilen muuten ja huolehdin omasta kunnosta. Joka talvi olen kuitenkin käynyt hiihtämässä.

Kirvesniemestä on hienoa, että maastohiihtoon on tullut uusia lajeja.

– Olisipa ollut meidän aikaan pertsasprintti. Se olisi ollut minun mielilaji.