Ikäkö sen on saanut aikaan, mutta rakastan vanhoja valokuvia. Tiedättehän, mustavalkoisia tai kellastuneen hailakoita värivalokuvia. 1920-luvulle ulottuvat perintöalbumit ovat säännöllistä iltalukemista. Vielä tunnistan melko hyvin kuka on ennen sotia otetuissa kuvissa kenenkin veli tai sisar, vaikka kaikkien kuvien alla ei nimiä olekaan.
Minua nuoremmille ne ovat pian vain pelkkiä kauniita kuvia, joista tunnistettava historia on kadonnut.
Olen mukana useassa Facebook-ryhmässä, jossa jaetaan paikallisia vanhoja valokuvia. Parasta on, ettei näissä ryhmissä tarvitse – kuten vanhoissa paperikuvissa – käyttää suurennuslasiakaan: kännykän näytössä voi kuvien yksityiskohdat suurentaa vähän vanhemmallekin silmälle sopivaksi.
Erityisen ihanaa on lukea tarinoita – silloinkin, kun en yhtään tiedä keitä kuvissa on
Yksi suosikkiryhmistäni on Karkkila Högfors kulttuurimiljöö.
Luokkakuvia eri vuosikymmeniltä. Kasvot ovat vieraita, mutta vaatteet ja hiusmallit niin aikansa peilejä. Maailma on lopulta hyvin pieni, Suomi varsinkin. Pelkästä 1950- tai 1970-luvun koulukuvasta ei voi päätellä, onko se otettu Karkkilassa tai vaikkapa Rovaniemellä.
Kuka muistaa 1960-luvulta, kenen pirssi oli kirkkaan puna-valkoinen, siivet takana ja ehkä edessäkin koristeet Amerikan tyyliin? kysytään mustavalkoisen kuvan saatteessa. 22 kommenttia paljastavat, että ihmiset haluavat muistella ja kuulla muistoja.
Olen asunut pikkulapsena Karkkilassa, kouluiän Vihdissä ja nykyisin Lohjan puolella, joten jokaisesta näiden kuntien ryhmästä toivoo löytävänsä myös yllätyksen: jospa kuvasta tunnistaisikin sukulaisen tai tuttavan – tai ainakin itselle tutun paikan lapsuusvuosilta.
Erityisen ihanaa on lukea paikallisten tarinoita kuviin liittyen – silloinkin, kun en yhtään tiedä keitä kuvissa on. Vain muutamankin sanan mittaiset muistelot kasvavat mielikuvissa sanoja suuremmiksi tarinoiksi, jotka kiinnittyvät kulloiseenkin paikkaan.
Kirjoittaja työskentelee Karkkilan Tienoon, Vihdin Uutisten ja Länsi-Uusimaan yhteistoimituksessa.