Kesän alussa kirjoitin odottavani ihmisiä, joita tulen tapaamaan, paikkoja, joissa pääsen käymään ja tapahtumia, jotka tänä kesänä vihdoin järjestetään. Odotukseni Karkkilan kesää kohtaan olivat suuret. Omia sanoja lainatakseni minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät ne täyttyisi.
Kulunut kesä jakautuu mielessäni kahtia – aikaan, jonka vietin töissä ja aikaan, jonka vietin töiden ulkopuolella.
Töissä vietetty aika oli juuri sitä, mitä odotinkin. Pääsin tapaamaan paljon paikallisia, käymään kivoissa paikoissa ja kokemaan karkkilalaisia kesätapahtumia, kuten Rautapäivät ja Sunset Beach Partyn. Toimittajan työssä on se hyvä puoli, että pääsee tekemään paljon sellaista, mitä ei muuten tulisi tehneeksi.
Töiden ulkopuolelle jäävä aika ei kuitenkaan ollut yhtä menestyksekästä.
Kesän alussa pohdin sitä, miten yhtäkään paikallista tunteva 23-vuotias ulkopaikkakuntalainen tulee tänne sopeutumaan.
Näin 14 viikkoa myöhemmin voin todeta, että ei kovin hyvin.
Oman elämänsä siirtäminen täysin uuteen paikkaan ei ole niin kivutonta, mitä kuvittelisi.
Olen kesän aikana päässyt monta kertaa todistamaan sitä yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka karkkilalaisten kesken vallitsee. Vaikka olen nähnyt sen, en ole päässyt siihen käsiksi.
Kun omat ystävät ja sosiaalinen elämä jää muualle, on helppo tuntea itsensä yksinäiseksi. Niin kävi myös minulle. Kiinnostus viihdyttää itse itseään ei kestä loputtomiin.
Kaikesta huolimatta kesäni Karkkilassa oli kokemus, joka jää varmasti mieleen koko loppuelämäksi. Pikkukaupungissa asuminen opetti paljon ja maailmaa osaa tarkastella taas yhdestä uudesta näkökulmasta.
Seuraavaksi suuntaan kohti vaihtovuotta Belgiassa, eli sopeutuminen uuteen ympäristöön ei suinkaan lopu.
Kiitos Karkkila, nyt matka jatkuu!